Blogien avoimuus
Joskus minulle tulee olo, että on vain saatava kirjoittaa. Kertoa ajatuksia, tunteita, avautua asioista joita pohdin aivan yksin, kertomatta kenellekään. En aina anna niille ajatuksille edes tilaakaan, vaan siirrän ne sivuun kuin rakkauskirjeet, jotka haluan vain unohtaa. Olen tietyllä tavoin kamppaillut koko syksyn niinkin pienen, mutta minulle merkittävän asian parissa, joka kuuluu blogiini.
Haluan vain sanoa teille; tulen kirjoittamaan tätä tulevaisuudessakin, eikä rakkaus blogia kohtaan ole katoamassa, ei ollenkaan. Minä vain mietin välillä missä menee se kultainen keskitie, jolla tulisi kulkea, onko tämä juuri minun blogini, sellainen kuin haluan sen kaikin puolin olevan. Ja mistä tietää sen, että on tasapainossa itsensä kanssa, tuntee kirjoittavansa juuri sellaista blogia kuin haluaa? Myönnän. Välillä minulle iskee kuin pakokauhu sulkea blogi koko maailmalta, mietin hiljaa mielessäni: kerronko liikaa itsestäni, kerronko liikaa elämästäni. Minkälaisen kuvan ylipäätään välitän tämän blogin kautta. Rohkeutta minulla piisaisi pitää miten avointa blogipäiväkirjaa vain, enhän pelkää mitään, enkä välitä mitä muut sanovat. Haluaisin vain tietää, miten paljon haluan kertoa minusta ja paljastaa elämästäni koko maailmalle. Löytää sen oman linjan tämän asian suhteen, jotta minulla olisi hyvä olla.
En millään usko, että tulisin koskaan kirjoittamaan blogia arvostuksen, kunnian, rahan tai minkään muun samankaltaisen seikan takia. Kirjoitan, koska nautin ja tykkään tästä, se ei liene jääneen epäselväksi:) En vain halua kadottaa sitä kaikin puolin aitoa Veeraa, joka kirjoittaa juuri niin kuin haluaa. Ennen blogistani löytyi koko elämäni aamun, päivän ja illan kuulumista lähtien. Mutta nyt asia on toisin. En tiedä minkä takia. Minun syksyyni on kuulunut niin paljon asioita, joista olen ihan tietoisesti vaiennut täällä blogin puolella. Olen iloinnut yksin, olen surrut yksin. Olen elänyt ja nähnyt, mutta blogissa olen ollut hiljaa, sulkenut todellisen elämäni ja kirjoittanut turvallisen hillitysti.
Minussa piilee pieni perfektionisti, en koe useinkaan olevani tarpeeksi hyvä itselleni, vaadin aina liikaa, vaadin ehkä enemmän mihin kykenen. Ajattelen usein, miten voisin olla vielä parempi ja kirjoittaa vielä parempaa blogia.. Haluan vain löytää sen rajan itseni kanssa, jolloin ensinnäkin tuntisin olevan riittävän hyvä, itselleni, ja tuntisin olevani tasapainossa sen suhteen, kuinka paljon haluan kirjoittaa itsestäni, elämästäni tai ajatuksistani.
Haluan vain tietää, ajatteletteko te muut blogin kirjoittajat näitä samoja asioita silloin tällöin? Miltä teistä tuntuu kun oma elämä on kaikkien nähtävillä? Kun laittaa itsensä niin täysin likoon ja menettää tietyllä tapaa yksityisyyden ja omat kasvonsa. Se tuntematon kasvo kadulla, ravintolassa, vaatekaupassa, samalla oppitunnilla, ehkä se tuleva miesystävä, nykyinen työkaveri.. Voi tietää sinusta kaiken sen, mitä olet kirjoittanut julkisesti? Oletteko aina, joka päivä ja kaiken aikaa sujut itsenne kanssa sen suhteen, minkälaista blogia kirjoitatte vai pohditteko joskus tyyliänne tai avoimuutta kirjoittaa blogia?
Olenko ainoa?
Tietenkin se avaisi lukijoillekin kirjoittajasta uuden luvun eikä lukijaa pidettäisi pelkästään pinnallisena ihmisenä.
ps. upea kuva tuossa sivupalkissa!
Ihanaa joulunodostusta <3
Mietin noita asioita, en viikottain, mutta kuukausittain. Minä rajasin oman blogini koskemaan "hömppää", tarkoituksella. Työni ei blogiin kuulu, eivätkä vaikkapa poliittiset mielipiteeni. Silloin tällöin kirjoitan jotain muutakin, vakavampaa (viimeisimpänä heijastimien käytöstä), mutta niiden asioiden takana seison 100%:sesti aina ja aika harvoin kirjoitan niistä kuitenkaan.
Keskitien löytäminen on hankalaa, haluan monesti kirjoittaa monta asiaa blogiin, mutta jätän kirjoittamatta. Vaikka positiivisiakin, niin en niitä blogiin kirjoita. Omalla kohdallani raja menee siinä, että itsestäni koskevista asioista kerron ja omista mielipiteistäni. Se mistä olisin halunnut eilen kirjoittaa oli häiden kutsukorttiemme kuvat, se ei koska vain minua joten jätin kirjoittamatta. Vaikeaa se oli, olisin halunnut hihkua nähdessäni valmiin kuvan.
Minusta kirjoitat kauniisti, välillä antaen itsestäsi, välillä et. Nautin tämän blogin lukemisesta, kuten monen muunkin, jossa kirjoittaja kertoo jotain itsestään. Ei sen minusta tarvitse olla mitään suurta, minulle riittää se, että kertoo vaikka mielipiteensä jostain leffasta, kaikkea ei ole tarve paljastaa 😊
Ja tämän blogin kautta, minä ainakin olen saanut sinusta kuvan päättäväisenä, fiksuna ja rohkeana nuorena naisena, joka on kaunis niin sisältä kuin ulkoakin.
En oikeastaan pidä siitä, että näytän paljon kasvokuvia blogissani, mieluiten sitten hiukset vähän edessä tms. Mutta onhan se tosi, että blogi, jossa näkyy kasvot, menestyy ehkä hieman paremmin.
Mutta siis samoja asioita pohdin, enkä halua blogissani paljastaa liian henkilökohtiasta asioita. Tai välttämättä surullisiakaan asioita, sillä haluaisin pitää blogini iloisena ja hauskana ajanviihteenä ja ehkä myös jopa mahdollisuutena urani kannalta. Saa nähdä...
Blogi ei kerro kaikkea 😉 et tiedä miten keskityn oikeasti elämääni.
Itse en kirjoita blogia, mutta seuraan useita kymmeniä blogeja. Tosi usein mietin itsekin juuri sitä, että missä se keskitie menee, ja kuka paljastaa sillä tavalla liikaa, että lukijana tulee tavallaan vähän kiusaantunut olo. Muun perusteella minusta on (lukijana) vaikea vetää rajaa sille, mikä on liikaa tai sopivasti. Itse haluaisin kirjoittaa jonkunlaista blogia, mutta en työni takia voisi kuvitellakaan kirjoittavani lifestyleblogia kasvokuvineen kaikkineen. Ehkä aloitan blogin, jos aloitan uuden ammatin opiskelun joku päivä.